Avauspuheenvuoro Satakieliseminaari 25.9.2008
Hyvät Satakieliseminaarin 2008 osanottajat!
Muistan hyvin, kun ensimmäisessä palaverissa n. kahdeksan vuotta sitten Valkeassa talossa suuren pöydän äärellä kuulimme Satakielinaisten vahvaa näkyä siitä, mitä alkavalla projektilla tavoitellaan, ja mitä tästä maasta puuttui. Paljon heräsi kysymyksiä, epäilyjäkin, mutta siitähän he eivät lannistuneet, vaan ottivat suuren haasteen vastaan. Satakieli on ollut persoonallinen siksi, että sitä on tehty persoonalla ja sydämellä, varmasti joskus uupumiseenkin saakka, ihmisen – ja lapsennäköisesti. Toisaalta tämä seminaari on kehittynyt ja laajentunut valtavasti, mutta toisaalta mielestäni se on jo aivan alusta saakka ollut hengeltään ja merkitykseltään sitä, mitä se on edelleen.
Olen saanut seurata suomalaista syntymäkuurojen lasten sisäkorvaistutehistoriaa alusta saakka. Oma tyttäreni sai sisäkorvaistutteen ensimmäisten syntymäkuurojen joukossa vuonna -97. Jo vähän ennen Satakieltä vuonna -99 olimme perustaneet muutamien vanhempien kanssa LapCI ry:n ajamaan lastemme asiaa. Tuntui siltä, ettei siitä pitänyt mikään muu taho oikein huolta. Meillä ei kuitenkaan silloin ollut resursseja, eikä osaamista juuri muuhun kuin yhteydenpitoon perheiden välillä. Tähän muuhun tarpeeseen kuin taivaan lahjana lensi Satakieli. Alusta saakka teimme tiivistä yhteistyötä. Minulla Lapci ry:n silloisena puheenjohtajana oli aina se luottamus, ettei Satakielessä käynnistetty mitään ilman, että sen mielekkyyttä ensin kysyttiin meiltä vanhemmilta ja perheiltä. Oli hienoa istua yhdessä muutaman muun vanhemman kanssa Satakieliseurantaryhmän kokouksissa, missä muu osallistujajoukko muodostui alan eri
kuulovammaverkostojen, yliopistojen, sairaaloiden, ym. yhteistyötahojen huippuosaajista. Meidät he kuitenkin nostivat aina ylimmiksi asiantuntijoiksi.
Olin joitakin vuosia sitten Satakieliseminaarissa puhumassa siitä hankalastakin kuntoutusviidakosta, johon perheet joutuvat lapsen kuulovamman myötä. Tämä viidakko on varmasti kehittynyt ja muuttunut paljon helpommin suunnistettavaksi niistä ajoista, jolloin omassa perheessämme se oli ajankohtaisimmillaan tyttäreni ollessa pieni. Meidän ensimmäisten perheiden osanahan on ollut olla tienraivaajia muille, ja monen kokemukset ovatkin toivottavasti olleet ajan myötä vähemmän kaoottisia. Tässä viidakkosuunnistamisessa on Satakielen merkitys ollut valtava. Viidakko on voi parhaimmillaan olla hyvinkin järjestäytynyt ja hyödyllinen, jos vain tuntee sen lait. Joka elämän vaiheessa tulee uusia haasteita, joihin hyppäämistä voi olla viidakon liaanit ja tukiverkot helpottamassa. Onnistuneen hypyn edellytyksenä on, että turvaverkot ovat jo valmiina, että niitä ei aleta vasta rakentaa hyppääjän ollessa jo ilmassa. Ne voidaan saada aikaiseksi ainoastaan kaikkien tahojen yhteistyöllä. Siinä syy, miksi olemme täällä tänään: toimimassa yhdessä lastemme ja nuortemme turvaverkostoitumiseksi.
Meistä vanhemmista tuntuu usein, että Suomessa kaikki pitää keksiä itse: omassa maassa ja mieluiten omassa sairaalassa. Uskon, että tätä suoranaista hölmöyttä Satakieli on ollut ainakin valtakunnallisella tasolla myös helpottamassa tuomalla ihmisiä kasvokkain. Myös kansainvälisen tiedon saantia on Satakieli helpottanut viemällä työntekijöitään ulkomaille ja tuomalla Suomeen kouluttajia muualta. Se on myös ansiokkaasti edistänyt ulkomaisen tutkimustiedon ja kokemusten välittämisessä sieltä, missä istutetta on käytetty pidempään. Suomalainen tähänastinen tutkimus on aika pitkälle tietääkseni keskittynyt sisäkorvaistutetta käyttävien lasten kieli- ja kouluasioihin ja ylipäätään heidän elämänsä alkutaipaleeseen. Olisi hienoa saada lisää tutkimustietoa suomenkielellä siitä, millaisten haasteiden eteen SI-nuoret murrosiässä, ammatinvalinnoissaan, perheen perustamisessa, ym. joutuvat. Tähän turvaverkkoon haastan teidät erityisesti satsaamaan jatkossa, ja myös tässä seminaarissa. Tyttäreni kauan sitten kiteyttämä määritelmä itsestään: ”Olen kuuro, mutta kuulen”, kertoo oikeastaan, että toisaalta he ovat molempia näistä, toisaalta eivät kumpaakaan. Verkosta putoamisen vaara on suuri, jos ei kuulu kumpaankaan joukkoon.
Tässä seminaarissa on ilahduttavan paljon mukana vanhempia, joille sisäkorvaistuteasia on vielä aika tuore. Ottakaa irti tästä ilmapiiristä kaikki mahdollinen, käykää asiantuntijoiden kimppuun, tauoillakin. Iloitkaa siitä, että täällä lapsi on kaiken A ja O. Keskustelkaa rohkeasti myös muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Sitä kautta tästä seminaarista muodostuu teille tilaisuus, johon on vuosittain pakko päästä saamaan viimeisin tieto ja toisaalta vertaistukea, rohkeutta ja voimaa omaan arkeen, jossa ei aina vanhempien ylintä asiantuntemusta kuulla. Täällä saamme nauttia siitä, että koko tämä hieno luomus, Satakieliseminaari, on olemassa vain siksi, että meidän lapsemme voisivat paremmin ja saisivat osakseen kaikkien tahojen parhaan mahdollisen tuen, meitä kuunnellen. Ja iloitsen jälleen, että te, äärimmäisen sitoutunut huippuasiantuntijajoukko, olette - joko ensimmäistä tai yhdeksättä kertaa - tulleet tänne kehittämään sisäkorvaistutelastemme tulevaisuutta. Siinä moninaisuudessa on Satakielen laulun vahvuus!
Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen
|